Ero

Erosta on kohta kolme kuukautta. Ja viimeisestä kirjoituksestakin aikaa...

Suurimman osan tästä ajasta minusta ei ole tuntunut miltään, ja siitä on ollut vaikea kirjoittaa. Koska toisaalta se, ettei tunnu miltään, on kauhistuttanut ja ihmetyttänyt minua. Osan ajasta olen ollut suoraan kauhuissani, silloin tunne on ollut niin voimaks, etten ole edes uskaltanut alkaa pukea sitä sanoiksi, olen pelännyt, että kun näkisin mieleni liikkkeet sanoina, ne löisivät toivottomuudessaan minut fyysisestikin maahan. 

Eilen koin taas tälläisen kauhun hetken, kauhu on todellakin hyvä sana, se iskee usein ihan yhtäkkiä, pelottaa niin vietävästi, että jään loppuiäkseni yksin, ja rauhoittuakseni minun on ajateltava läpi kaikkia tuntemiani sinkkuja (joita on ikäväkseni vain jokunen) , ja muistutettava itselleni, etteivät he näytä mitenkään erityisen surkeilta, tätä ajatusta kelaan ja kelaan, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, mutta muuten olen tuollaisina hetkinä aivan varma, että olen maailman yksinäisin ihminen, eikä se tule ikinä muuksi muuttumaan. Ajatuksissani yksinäinen tarkoittaa tietenkin myös pohjattoman surullista...Yleensä saan itseni järkeiltyä pois tuosta epätoivoisesta ahdistuksesta, mutta toisaalta mietin usein, mitä tapahtuu kun en koskaan anna oikean surun vyöryä ylitseni? Pitäisikö se uskaltaa ottaa vastaan? Vai onko vain harhaluuloa, kuten eräs viisas ihminen minulle sanoi, että muka täytyy "käydä suru läpi"?? Tämä ihminen sanoi, että järkevämpää on mennä eteenpäin, minulle on tehty pahaa, hylätty, ja minä olen tullut surulliseksi, miksi siihen tunteeseen pitäisi jääädä makaamaan, jos kerran pystyy tekemään muutakin? 

Ja siitä pääsen taas uuteen ongelmaan, toisaalta pitäisi tietenkin ajatella, että hähhää, mäpäs pystynkin tästä nousemaan enkä jää tuleen makaamaan, mutta. Mutta, kun sekin tuntuu pahalta! Siis se, että herranjumala, eihän ole normaalia, että tämä olisi näin "helppoa".  Että mulla on melkein joka ilta menoa, paljon kavereita, pari ihan uuttakin, enkä itke yksikseni melkein koskaan. Onko minuun niin pinttynyt ajatus, että suru täytyy käydä läpi, että tuntuu siksi liian pelottavalta, elää näin normaalisti vain pari kuukautta sen jälkeen kun tuntui siltä, että elämäni ja unelmani romahtavat? Tämä edellä mainittu viisas ihminen sanoi, että hänestä minun pitää tehdä ja mennä ja harrastaa, tuntui se miltä vaan, siis vaikka väkisin, ja on ehdottomasti vain parempi, jos sen tekeekin mielellään. Ja tottakai minunkin pitäisi olla onnellinen, että noita kauhun hetkiä on harvemmin, ja normaalia oloa useammin (ihan onnesta en sentään halua vielä puhua), mutta miksi en uskalla uskoa, että tämä tila voi olla pysyvää? Että välttämättä minä en putoakkaan ollenkaan? Että minut on kyllä tyrkätty laivasta, mutta olen saanut kaiteesta tukevan otteen, ja alla pauhaa meri, mutta minulla on leveä jalansija, josta jaksan kyllä ponnistaa kannelle? En tiedä... 

Onneksi tulee kevät, sen tiedän.

En mennyt tänään töihin... En jaksanut vaan hain sairaslomaa.

Keskusteltiin eilen miehen kanssa... Olin odottanut keskustelua jo pari päivää, etsinyt sille sopivaa kohtaa. Kuten varmaan mieskin koska tuli heti kotiuduttuaan eilen illalla istumaan samalle sohvalle. Kysyin syitä tähän, miksi hän haluaa erota. Hän kysyi enkö muka ollut huomannut asioiden olevan huonosti? Olinhan minä, mutta yritin selittää, että minun vaakakupissani tulevaisuus painoi paljon enemmän kuin tämän hetken murheet.

Nyt pitää lähteä, jatkan myöhemmin... 

No niin, 

Tuo keskustelu ei silloin päättynyt kovin hyvin, huutoa ja kyyneliä, molemmat nukahtivat silmät punaisina vaatteet päällä, valotkin paloivat koko yön, kumpikaan ei jaksanut nousta niitä sammuttamaan... Saatiin onneksi puhuttua uudelleen, se meni paremmin, Yritän opetella koko ajan sitä, että kaikkiin kysymyksiin en koskaan saa ymmärrettävää vastausta. Mies ei sitä kaipaa, eikä siksi jaksa ajatella asioita pohjamutia myöten,jolloin vastauksetkaan eivät ole niin "täydellisiä" kuin minä kaipaisin. Siinä kai taas yksi syy, miksi hän on kokenut olonsa niin hankalaksi... En silti suostu ottamaan (kaikkea) vastuuta erosta itselleni. Minä olen muuttunut paljon parempaan tämän suhteen aikana, minkä mieskin myönsi. Hän on vaan heittänyt hanskat tiskiin jo aikaa siten, minun muutokseni on tullut hänen kannaltaan liian myöhään, hä ei ole jotenkin jaksanut uskoa sitä todeksi, tai ei ole enää halunnutkaan.

Ja eihän ihminen ole muihin tai muiden tekemisiin koskaan tyytyväinen, jos ei kunnolla tunne itseään, ja osaa kunnolla nimetä, mistä oma epäonni tai onni syntyy. 

Vielä edellispäivänä olin varma, etten ikinä selviä tästä mitenkään. En pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta ilman suunnatonta ahdistusta, vieläkin ohitan mielessäni joulun, enkä uskalla mennä loppiaista pidemmälle... MUTTA eilen minut valtasi valtava tarmon/kiukun puuska ja katselin asuntoja! Ja sen johdosta jouduin ajattelemaan asioita edes muutaman viikon päähän, jolloin muutto on mahdollinen, tai pakollinen... Kuten ääni takaraivossa muistuttaa... Kuitenkin, olen valtavan ylpeä itsestäni, ja iloinen ystävistä, jotka kauniisti painostaen saivat minut käymään katsomassa paria asuntoa.

Eihän se kivaa ollut, en minä haluaisi muuttaa, mutta edistystä kuitenkin, jotain TAPAHTUU. Ja tälläisinä hetkinä huomaa sen, että ne jotka sinusta oikeasti välittävät, paljastavat parhaat puolensa <3 Toivon, toivon, että se kantaa minua eteenpäin.

  Tuntuu että olen ikkunattomassa huoneessa, jollain tavalla tiedän, että kyllä täälläkin voi elää, mutta mitään mielenkiintoa siihen ei ole. Ulkomaailma ja sen tapahtumat eivät yletä minuun. Kaikki voima menee siihen, etten mene tässä pimeässä huoneessa paniikkiin.

Hei... 

Olen pitkään haaveillut omasta blogista, aihe vain on uupunut. Odotin kovasti sen tulevan raskauden muodossa, saisin alkaa pitää omaa vauvanodotuspulinaa vaaleanpunaiset lasit silmillä. No, nyt ne lasit on viskattu nurkkaan, muutama päivä sitten avomieheni  vastasi kotiintulohalaukseeni sanoilla "eiköhän tää ollut tässä". 

  Maailma romahti, olinhan minäkin tietoinen ongelmista, viisi vuotta yhteistä elämää takana, joista kolmisen vuotta yhteisessä kodissa, olinhan minäkin huomannut, että alkurakkauden huuma oli haihtunut. Minä ajattellin, että nyt on meneillään ilottomampi vaihe, jonka yli yhdessä selvitään, kun tahdotaan. Olimme puhuneet paljon tulevaisuudesta, lapsistakin jo pari vuotta. Koska tunsin mieheni, tiesin hänen olevan hitaasti lämpiävää sorttia, ja annoin hänelle aikaa, välillä hammasta purren, mutta annoin kuitenkin. Kun lapsi-asian ajankohdasta ei päästy yksimielisyyteen, opettelin hyväksymään, että joudun vielä odottamaan. Mutta olin varma, että mieheni haluaa kuitenkin pysyvästi sitoutua, mielessäni jännitin tulevaa kosintaa, nyt sitä ei koskaan tule... Miehen mietteet olivat kulkeneet ihan eri rataa. Minun haaveillessani lapsesta, hän oli alkanut ahdistua. Hän ei ollut varma, mitä elämältä tai parisuhteelta tahtoi. Minun varmuuteni ja valmiit haaveni kai ajoivat hänet nurkkaan. En vain ymmärrä, miksi hän ei ajoissa pyytänyt lisää aikaa? Selittänyt, että haluaa hetken hengähtää ilman lukkoon lyötyjä suunnitelmia, minulle ne suunnitelmat olivat voimaa antavia haaveita, hänelle ahdistavia odotuksia. 

On epäreilua, että minä taistelin suhdetta onnellisemmaksi haaveiden voimalla, hän taas odotti onnea, jotta olisi uskaltanut haaveilla.